Ilmeisesti hyvin vaikeaa..
Ideoita pursuaa korvista, mutta yhtäkään en saa niistä kiinni.
Ehkäpä on parempi, että kirjoitan yhdestä asiasta, josta vain minä olen tietoinen.. Elämästäni.
Aloitan kirjoittamalla tämän hetkisistä tuntemuksistani. Oloni on surkea. Miksikö? Olen raskaana ja avomieheni on armeijassa. Surkeuteni ei johdu raskaudestani vaan sen tuomista vaivoista. Itseppä olen soppani keittänyt, eikö. Kuitenkin minä aion loppujen lopuksi syödä oman soppani, jos joku edes ymmärtää mitä ajan takaa. Tarkoitan siis, että aion selvitä tästä, ei muuta.
Raskauteni ei tullut niinkään yllätyksenä, me halusimme sitä.
Kuitenkaan tämä ei ole ensimmäinen raskauteni, kissa nostettiin pöydälle jo viime vuonna keskenmenon seurauksin. Sen jälkeen sovimme mikäli lapsi on tullakseen, se saa tulla. Olemme molemmat työssäkäyviä ja rakkauttakin riittää, miksipä siis ei.
Ensimmäinen raskauteni tuli myös kovin puun takaa, sillä jo nuorena tiesin vaikeuksieni kautta raskautumisen olevan hankalaa.
Kyllähän se itseasiassa olikin, kesti 2 vuotta ennen kuin raskauduin.
Yksi suurin syy, mikä vaikutti raskautumiseeni, oli kokemani syömishäiriö, bulimia. Olen siitä selvinnyt terapian ja läheisten tuen avulla, mutta se kuitenkin on jättänyt syvät jälkensä, niin henkisesti kuin fyysisesti. Tänäkin päivänä se puoli minusta on vielä olemassa, mutta en häpeä enkä varsinkaan pelkää sitä.
Voisin hieman kertoa enemmän tästä elämäni vaiheesta. Olin noin 12- vuotias kun sairastuin. Kyllä, sairastuin sillä syömishäiriö ei ole valinta vaan sairaus. Olin aina ollut todella ylipainoinen ja tuolloin painoin jo 80 kg. Lohdutin itseäni syömällä, kuten moni muukin varmasti on joskus tehnyt.
Kesäloma alkoi ja huomasin teiniyteni alkaneen, janosin muutosta.
Ensiksi se alkoi tahallisella oksentamisella, söin menin vessaan ja pakotin itseni oksentamaan, oli se sitten sormet tai hammasharjanpää kurkkuun. Aloin myös vähentämään syömistäni, en syönyt koko päivänä ja illalla sitten ahmin ja oksensin.
Pian huomasin vaatteiden jo roikkuvan päälläni. Olin laihtunut! Kukaan ei sitä varmaankaan huomannut, enimmäkseen liikuin miespuolisessa porukassa ja vanhempani eivät olleet koskaan kotona. Tai jos huomasi niin ei ainakaan kertonut.
Lopulta elimistöni tottui jatkuvaan oksenteluun, krampit väistyivät ja oksennus tulikin jo melkeinpä itsestään syömisen jälkeen. Kesä oli ja meni, oksentaessa sekä juostessa. Kesän lopuksi painoa oli tippunut melkein 20 kiloa. Nyt ihmiset alkoivat huomaamaan. Kuitenkaan kukaan ei olisi koskaan arvannut miten paljon taistelin noita kiloja vastaan, miten paljon tein töitä salatakseni kaiken.
Koulut alkoivat uudestaan ja uudet tuulet puhalsivat siirtyessäni yläasteelle. Vanhat koulukaverini eivät meinanneet tunnistaa minua kun saavuin takaisin koulun penkille. Tunsin häpeää muutoksestani, kun yhtäkkiä lauma ihmisiä alkoi kehumaan laihtumistani ja uutta ulkomuotoani.
Eniten hämmästelin kuitenkin poikien suhtautumista minuun, sain välillä hymyjäkin inhottavan katseen sijaan. Muutaman kuukauden päästä kuitenkin huomasin nauttivani enemmän huomiosta, he oikeasti pitivät minusta nyt. Kukaan ei kiusannut, ei repinyt hiuksista tai muutenkaan osoitellut huonoja puoliani.
Jatkan myöhemmin!
